The Killers -yhtyeen solisti Brandon Flowers on poikennut sivupolulle ja julkaissut aika killerin soololevyn. Paljon ennakkohehkutusta saanut pitkäsoitto on pitkälti hehkutuksensa ansainnut sillä kyseessä on oikein mainio 50-minuuttinen, jota on liki mahdotonta olla tarkastelematta miehen The Killers -historian läpi.
Edellinen The Killers -albumi oli monilta osin pettymys. Bändi oli stailattu lainahöyhenissä pyöriviksi urpoiksi ja levyn soundia oli venytetty liian pitkälle kahdesta ensimmäisestä pitkäsoitosta. Aiemmilta albumeilta löytyvä palava mormonin sielu oli vaihdettu vahvoihin elektrovaikutteisiin ja miehekäs aavikoiden desperado -lookki korvattu kuu-ukko kostyymeillä. Siitä huolimatta, että elämme tällä hetkellä historiamme kasariystävällisintä aikakautta, niin musiikin kuin muodinkin saralla tarkasteltuna, levy oli harha-askel hyvään suuntaan lähteneeltä kehityspolulta. Spekuloitavaahan riittää aina levy-yhtiöiden sanelupolitiikasta bändin sisäiseen dynamiikkaan, mutta sanomattakin selvää, että sopimus pirun kanssa oli solmittu.
Onneksi bändin solisti irtaantui ja teki soololevyn. Korjausliikkeen, jonka olisi kuulunut olla edellinen The Killers albumi. Vahvojen ja tarttuvien melodioiden koukut tuovat pakostikin mieleen Sam’s Town -albumilta tutut kuviot. Ei kuitenkaan voida puhua biisimateriaalin kierrätyksestä tai uusiokäytöstä, koska mukaan on ympätty myös hartautta ja sopivasti kasarisoundia. Flowers tuo teksteissään häpeilemättömästi esiin uskonnollista taustaansa – toisaalta kyse voi olla myös pukemattoman perinteisestä tarinankerrontaperinteestä. Go figure. Napakymppiin Flamingo LP kuitenkin osuu. Brandon Flowers on onnistunut aiheuttamaan biiseillään ja tarinoillaan sisäistä liikehdintää joka ikinen kerta sitten Sam’s Town -albumin.
