En ajatellut avata uutta vuotta laukomalla latteuksia, mutta menköön nyt kuitenkin: uusi vuosi ja uudet kujeet.
No, uusi postaus ainakin. Takana kiireinen loppuvuosi ja vielä kiireisempi alkuvuosi, joten blogin päivittämiselle ei ole jäänyt pahemmin paukkuja. En pahoittele, koska se olisi lopun alkua. Toisaalta, ehkä loppu siintää jo horisontissa.
Ei vielä.
Tim Timebombin ~päivittäin julkaisemat sipaleet ovat olleet alkuvuodesta kovassa kuuntelussa. Löytyy myös ainoastaan Spotifysta, iTunesista ja Youtubesta. Tiedän, että tämä on todella vittumainen tapa julkaista ja kuunnella musiikkia. Haha.
Luovutan puheenvuoron ja vastuun lopusta herralle itselleen, Timo Aikapommille.
P.S. Iso kiitos kaikille blogin perään kyselleille, palautetta antaneille ja yhteyttä ottaneille ♥
”No matter what the people say, these sounds leads the way…”
Reggaesta on aina mukava kirjoittaa. Ehkäpä juuri siksi, että se tuntuu olevan useimmille punk -diggareille täysin tuntematonta aluetta mikäli liikutaan hatsin ja Bob Marleyn vaikutuspiirin ulkopuolelle. Minusta jokaisen tulisi tuntea edes pintapuolisesti Trojan Recordsin katalogi.
Jimmy Cliff ei ole koskaan saavuttanut samanlaista skinhead reggae -ikonin statusta kuin aikalaisensa Desmond Dekker, Laurel Aitken tai Toots Hibbert. Vaikka Cliff puurtikin Jamaikalla (menestyksekkäästi) lähes koko 60-luvun, niin suurin suosio tuli selvästi vasta 70-luvulla Harder They Come -leffan myötä. Valitettavasti siis hiukan liian myöhään jotta hän olisi päässyt täysillä mukaan kisaamaan 60 -luvun mod- ja skinhead -nulikoiden suosiosta, mutta tarpeeksi ajoissa ollakseen inspiroimassa vuosikymmenen loppuvuosina brittihallituksen silmille räjäytettyä punk-ilmiötä.
Siihen hänen ura sitten tyrehtyikin, vai osaatteko nimetä yhtäkään tajunnan räjäyttävää hittiä sitten The Harder They Comen tunnusbiisin? Minä en osaa. En toisaalta ole koskaan ollut kovin kiinnostunut 70-luvun alkuvuosien jälkeisestä reggaesta, poikkeuksena tietysti aina niin mahtava John Holt. Siksi olikin luojan lykky, että Jimmy Cliff ja tuottajana toiminut Tim Armstrong päätyivät puhaltamaan samaan hiileen.
Kirjoitin jo viime vuoden lopussa Jimmy Cliffin Sacred Fire EP:sta, jolle Rebirth LP on jatkoa. Levyltä löytyy EP:llakin julkaisun saaneet coverit The Clashin Guns of Brixtonista sekä Rancidin Ruby Sohosta. Kiinnostavimmat ja parhaiten kantavat biisit löytyvät kuitenkin Cliffin ja Armstrongin uudesta materiaalista.
Kuten alussa sivusinkin, vaikkei Jimmy Cliff koskaan saavuttanut kirkkaimman skinhead reggae -ikonin asemaa, niin hänen edukseen on laskettava uusiutuminen – uudelleensyntymä, uuden nahan luominen ja uuden yleisön tavoittaminen tällä albumilla.
Helsingissä on myrskynnyt joulupäivästä lähtien vaihtelevasti. Välillä enemmän, välillä vähemmän. Tapaninpäivänä viranomaistiedote suositteli jo pysyttelemistä sisätiloissa tuulen mukaan tarttuneiden objektien vuoksi. No, kiusaus poistua kotoa ei ollut kovin suuri muutenkaan sunnuntaisen jouludiskoteekin jäljiltä. Juotavat lahjat on tarkoitettu juotaviksi.
Ehdin vielä ennen pyhiä käydä hakemassa Jimmy Cliffin Sacred Fire EP:n äxästä. Kiinnostavintahan levyssä on Jimmy Cliffin yhteistyökuvio Rancidin Tim Armstrongin kanssa ja punk-biiseistä reggaeksi käännetyt coverit. Puhtaasti Cliffin käsialaa olevia biisejä löytyy levyltä ainostaan kahden raidan verran. World Upside Down ja Ship Is Sailing ovat molemmat tuon entisen Harder They Come -starbon sieluntuotoksia. Loistavia raitoja kumpikin.
Vähintään yhtä pitkän korren vetävät myös kiekon lainabiisit. The Clashin Guns of Brixton, Rancidin Ruby Soho ja Bob Dylanin A Hard Rain’s A-Gonna Fall toimivat täysin päinvastaisesti kuin valtion rautateiden tiedotus poikkeustilanteissa. Aivan helvetin hyvin siis.
Ohessa vielä pari Youtubesta löytyvää rantua.
In English: Jimmy Cliffs brand new Sacred Fire EP is recorded in collaboration with Rancids Tim Armstrong. Sounds as great as reggae used to sound.
