Ei, tämä ei ole keikka-arvio ja kuinka se sitä voisikaan olla kun herra esiintyy Korjaamolla vasta tulevana torstaina. Voisin tietysti tämänkin kirjoittamiseen kuluvalla energialla tehdä jonkun yleiskäyttöisen asiakirjapohjan keikka-arvioille ja täyttää siihen aina jälkikäteen hyvältä kuulostavia adjektiiveja, mutta se taitaisi mennä jo liian ammattimaiseksi? Hmm.
En ole tunnustautunut kovin suureksi Peter Dohertyn soolotuotannon digaajaksi. Eikä sitä soolomateriaalia ole kyllä haitallisen paljon tullutkaan. Viimeisin ja ainoa kokopitkä on yli kolme vuotta sitten julkaistu Grace/Wastelands LP.
Muistan kun se julkaistiin. Se viihtyi suht pitkään silloisen mp3 -soittimeni soittolistalla. Kuuntelin levyä usein kolmosen raitiovaunussa matkalla kotiin. Seurasin ikkunasta Mannerheimintiellä liikkuvia ihmisiä, sitä kuinka he kävelivät kadulla ja kuinka he ylittivät suojateitä pieninä parvina. Levy oli hyvä vastakohta libidon liikevoimalla liikkuvalle keväiselle kaupungille ja sen tuhansille liikaa paljastaville minihameille.
Jostain syystä levy jätti jälkeensä pahan jälkimaun. Väsymyksen ja toistuvasti pari pykälää liian hiljaisen äänenvoimakkuuden. Molemmat vituttavat. Kun kuuntelen levyä nyt, kuulostaa se paria suvantokohtaa lukuun ottamatta hyvältä, keskivertoa paremmalta.
Ehkäpä minun olisi pitänyt matkustaa koko reitti loppuun sen sijaan että hankkiuduin kuulokkeistani eroon heti kotipysäkilläni. Go figure.
Brittiläisen Leatherfacen Suomeen tuleminen on ollut alkuvuoden odotetuimpia tapauksia. Vain kerran aiemmin Suomessa käyneellä bändillä riitti fanipohjaa pienen kiertueen edestä ja kiertue kattoi Helsingin lisäksi suurimmat maakuntakeskukset. Alkujaan meinasin missata bändin Helsingin keikan passaamalla lippujen hankkimista viikonlopun yli, joten eräänä maanantaina koko roska olikin jo sitten loppuunvarattu. Noh, onneksi tiistaiaamuinen puhelu Tikettiin tuotti tulosta ja peruutuspaikka järjestyi. Everything went better than expected.