Twenty five years of punk rocknroll.
Rancidin bassovirtuoosi Matt Freeman liittyi samaan remmiin bändikavereidensa kanssa ja debytoi sooloartistina. Siitä huolimatta, että julkaisun on useissa yhteyksissä kerrottu olevan “käytännössä uusi Rancid -albumi“, ei se sitä kuitenkaan ole.
Devil’s Brigaden tummanpuhuvien sävellysten ja Freemanin karkeaäänisten tulkintojen kautta kuulija johdatellaan sisään Devil’s Brigaden film noir -henkiseen Amerikkaan. Biisien tekstit vilisevät viittauksia ammattiliittoihin, Amerikan jälleenrakentamiseen ja pikkurikolliseen elämäntapaan. Kovat ajat vaativat kovia miehiä. Jonkinlaista läpileikkausta kotiseutuhistoriaan halutaan albumilla selkeästi tehdä.
Muutamia rautalankasoundeja lukuun ottamatta levy on pitkälti pystybassolla kompattua punkrockia. Tällaisia bändejä saisi olla enemmänkin. Pääosin kiertueilla kirjoitetut biisit ovat välittömiä ja niistä välittyy soittamisen riemu. Muotteja eikä nuotteja ole käytetty vaan on vedetty puhtaasti fiilispohjalta. Tällä reseptillä onkin saatu kaavittua kasaan levyllinen mahtavia biisejä. Yhtään täytebiisiä levyltä ei löydy – koukkuja, vahvoja melodioita ja korvamatoja sitäkin enemmän.
