Social Distortionin seitsemäs studioalbumi vaatii paljon savukkeita, pomadaa ja museoautoiltuja kilometrejä ennen kuin se antaa periksi ja putoaa syliin. Hard Times and Nursery Rhymes on soundiltaan tuttua Social Distortionia, mutta se sisältää aiempaa enemmän vaikutteita amerikkalaisesta juurimusiikista. Uutena aluevaltauksena levyllä kuullaan myös ripaus soulia sekä käytetään naisia taustalaulajina. Useissa arvioissa albumille on haettu yhtymäkohtia Rolling Stonesista, mutten omasta näkökulmastani niitä pysty löytämään.

Kahden vinyylin pakkaus on erinomainen valinta, koska molemmat levyt kuulostavat omanlaisilta kokonaisuuksiltaan. Ensimmäisen levyn painottuessa uusien soundien esittelyyn niin toinen levy on perinteisempää letukka-punkkia. Lisäksi albumilta löytyy bändin keikkasuosikit Diamond in the Rough ja I Won’t Run No More. Huhuttiin, että levyllä olisi vihdoin julkaistu virallisesti White Light, White Heat, White Trash- ja Somewhere Between Heaven and Hell -albumien ylijäämäkamaa. Näin ei kuitenkaan käynyt. Toivotaan silti, että sekin materiaali pääsisi edes jossain iteraatiossa virallisten julkaisujen joukkoon.

Albumi ei halua kalastella uusia faneja eikä toisaalta vastata täysin vanhojen fanien ennakko-odotuksiinkaan. Bändi tarjoaa sen sijaan aina jotain uutta, silti tuttua. Jotain itsensä kuuloista, näköistä ja tuntuista. Social Distortion on bändi, ja instituutio, jolla on aina ollut sisäänrakennettu tarve uusiutua. Albumi ei halua katkaista tuota kehityskulkua ja hyvä niin.