Mikäli minun pitäisi määritellä kesä ainoastaan musiikin kautta en suinkaan kertoisi sen olevan letkeitä reggae-renkutuksia tai urbaanin musiikin festareilla esiintyvien artistien viidesti dyykattuja remixejä. En erityisesti pidä auringon paisteesta ja sen mukanaan tuomasta kuumuudesta. Pidän syksystä ja keväästä. Välivuodenajoista, jolloin luonto pysähtyy tai herää henkiin. Kuin varkain alan tiedostamaan kaiken väliaikaisuuden. Se ei tee minua surulliseksi – päinvastoin se on hyvin helpottavaa. Kehossa virtaa sähkö ja mieli on inspiroitunut.
Kesä sen sijaan aiheuttaa unettomuutta, hikoilua ja väsymystä. Pistäviä ääniä ja verestäviä silmiä joiden välittämiin ärsykkeisiin ei voi täysin luottaa. Hereillä olemisen ja nukkumisen raja tulee häilyväksi. Smackin Claude tiesi kuinka julmia valvotut unet voivat olla. Ainakin häneltä postuumisti julkaistun runokirjan nimen perusteella. Tuli vaan mieleen, koska pyörittelin sitä joskus käsissäni. Jätin sen lopulta hyllyyn.
Kesäni määritelmä kuulostaa tältä.