The Specialsin aliarvostettu ja vaikea kolmas albumi.

Niin, tämähän on tuttu juttu bändikuvioissa. Ensin tehdään läpimurtolevy, sen jälkeen halutaan luotsata bändistä uusi Beatles. Visionäärijäsenen vahva näkemys hajottaa bändin. Tämä kokoaa uuden ryhmän ympärilleen ja lähtee nyrkit savessa yhden miehen sotaan bändinsä kanssa. Kun se sitten lopulta floppaa, niin vielä vuosikymmenien studiohiljaisuuden jälkeenkin itketään kenellä on oikeus käyttää kantabändin nimeä. Monet brittimuusikoista ovat Beatles -syndrooman kantajia. Jerry Dammers, mies joka oli vastuussa The Specialsin biisinkirjoittamisesta alkoi saamaan oireita kaupallisesti menestyneen debyytin jälkeen.

Jo The Specialsin toisella kokopitkällä, More Specialsilla, voitiin kuulla kuinka yhtye oli lähtenyt laajentamaan vaikutekenttäänsä ska-poljennon ulkopuolelle. Takapotkun seasta oli löydettävissä yhä selvempiä r&b-, jazz- ja lounge -vaikutteita. Levyn studiosessiotkaan eivät kuulema olleet sieltä helpoimmasta päästä. Pian albumin julkaisemisen jälkeen kolme yhtyeen avainhenkilöä erosi ja meni perustamaan uuden bändin. Jerry Dammers kokosi ympärilleen uusia muusikoita ja hautautui studioon kahdeksi vuodeksi. Samalla myös bändin nimi muutettiin The Specialsista The Specials AKAksi.

Ne olivat pitkät kaksi vuotta myös bändille itselleen. Dammersin täydellisyyteen pyrkivä luonne pääsi kukkimaan ja yhtä ainoaa fraasia saatettiin hieroa täydelliseksi tuntikausia. Levyn tullessa vihdoin ulos vuonna 1984, kärsi se kahdesta pahalaatuisesta ongelmasta jotka estivät sen kaupallisen menestyksen. Ensinnäkin puolet levyn biiseistä oli saanut sinkkujulkaisun jo matkalla. Toisekseen, levyn sanoituksista tihkuva väkevän poliittinen ilmapiiri teki siitä monelle liian hankalan levyn. Vaikka levyltä irtosikin pari hittiä ((Free) Nelson Mandela ja Racist Friend), jätti se kriitikot ristiriitaisiin tunnelmiin, puhumattakaan bändin vanhoista faneista!

Kaupallinen menestys ei kuitenkaan korreloi sen kanssa onko levy hyvä vai ei. Vaikka albumi olikin radikaali irtiotto aiemmasta, niin löytyy siitä myös paljon hyvää. Useimmat levyn biiseistä kuten esimerkiksi Bright Lights, What I Like Most About You Is Your Girlfriend ja Racist Friend ovat ajatonta hittiainesta. Kaikkien levyn kunnianhimoisimpien biisien ja sovitusten rinnalla tuntuukin surkuhupaisalta, että juuri kepeärytminen (Free) Nelson Mandela pomppasi esiin ja päätyi levyn suurimmaksi hitiksi.

In English: Review of The Specials AKA In The Studio LP. Bottom line: even it’s difficult and wasn’t commercial success it contains many great songs. And after all, It is natural continuum where More Specials LP left the band.